Yhdessä kohti parempaa palkkaa
Lehtien verkkosivut tarjoavat loputtomasti tilaa kuville ja videoille. Aikakauslehdet myydään kansikuvilla ja verkkojournalismin tilaukset juttujen ensimmäisillä kuvilla. Samalla kuvien ottamisen ja jakamisen kulttuuri kukoistaa Instagramissa. Voisi kuvitella, että kuvan arvostus olisi kasvanut – ja sitä myötä myös kuvajournalistien, ammattikunnan, joka erottuu miljoonien oman elämänsä valokuvaajien joukosta ammattimaisella journalistisella otteella.
Kuvitelma on kuitenkin väärä. Kuvien ja videoiden määrän lisääntyminen mediassa ei tarkoita vakaita työsuhteita ja asiallisia sopimuksia kuvajournalisteille. Mediatalojen yt-neuvottelut ovat iskeneet myös kuvaan: esimerkiksi vuonna 2020 Otavamedia ulkoisti valokuvaajiaan, eli käytännössä irtisanoi heidät ja toivoi, että kuvaajat jatkaisivat töitään epävarmassa freelancer-suhteessa.
Arvostuksen puute näkyy myös siinä, että kuvatoimittajan työ on muuttumassa uhanalaiseksi. Kuvatoimittaja muun muassa valitsee ja suunnittelee kuvia ja on usein avainasemassa siinä, että kuvan ja tekstin yhteispeli toimii jutussa.
Eläköityvien lehtikuvaajien tilalle ei juuri palkata uusia tekijöitä ja kirjoittavat toimittajat kuvaavat juttuihinsa itse, halusivat tai eivät. Yhä useampi kuvajournalisti on siis itsensätyöllistäjä pakotettuna, omasta halustaan tai jotain siltä väliltä.
Freelancer-valokuvaaja päätyy helposti olemaan susi kaltaiselleen. Yksinyrittäjällä ei ole lähikollegoita, ja apua voi olla hankala pyytää, sillä kuvaajat kilpailevat samoista keikoista ja työnantajista.
Avoimuuden puute sopimuksista johtaa siihen, että kokemuksia palkkioista ei vaihdeta ja työn tilaaja pääsee määrittelemään sopimusehdot mielensä mukaan. Usein näihin sopimuksiin on sisäänrakennettu epätasapaino: vastuut ovat kuvaajalla, kaikki taloudelliset oikeudet tilaajalla.
Miten kuvajournalistien työsuhteiden muutos sitten näkyy kuvien katsojille? Jos kuvista ei olla valmiita maksamaan, ei kilpailua käydä kuvien laadulla, vaan sillä, kuka suostuu tekemään keikan halvimmalla. Ja vaikka kuvaaja olisi taitava ja haluaisi tehdä työnsä hyvin, onko se kannattavaa, jos tuntipalkka jää surkeaksi?
Kuvaajan tärkein resurssi on aika, ja freelancerina on kuvaajan omalla vastuulla suhteuttaa se saatuun palkkioon. On selvää, että kuvilla, joihin on käytetty kaksi tuntia tai kaksi päivää, on merkittävä ero. Kuvattavien luottamus ja kuvaajan näkemys tilanteesta kehittyvät vain ajan kanssa.
Suuri osa itsensätyöllistäjistä pitää freelanceriutta itselleen sopivana työmuotona. Yksinyrittäjät arvostavat erityisesti vapautta ja itsenäisyyttä. Lehdistölle työskentelevien freelancereiden ansiot jäävät kuitenkin vuosi vuodelta kauemmaksi työsuhteisten kollegoiden keskipalkasta. Viestintätoimistojen tarjotessa parempia palkkioita journalistisen kuvan tulevaisuus ei näytä valoisalta.
Tehokas keino parantaa freelancereiden asemaa olisi kollektiivisen sopimisen edisitäminen. Kollektiivinen sopiminen tarkoittaa, että tekijöitä edustavat ammattiliitot ja järjestöt voisivat jatkossa neuvotella palkkioista ja muista ehdoista tekijöiden puolesta. Yhdessä sovitut vähimmäisehdot takaisivat freelancereille asianmukaiset korvaukset. Sen jälkeen voitaisiin palkkion pienuuden sijaan kilpaillakin kuvien laadulla.
Teksti on julkaistu alun perin Demokraatin numerossa 19/2021.
